Tässä vaiheessa lähiseutumatkailun tuloksena alkaa jo muodostua jonkinlainen käsitys paikallisesta liikennekulttuurista. Julkisen liikenteen käytössä on oma ainutkertaisuuden tunnelmansa. Junissa on turvallisuusohjeita sekä tarroina että kuulutuksina ns. riittävästi. Lisäksi junat huudattavat pilliä lähes tauotta koko matkan San Franciscosta Palo Altoon. Kuulemma säännöt määrää näin tekemään jokaisen tasoristeyksen kohdalla. Mainittakoon vielä, että viimeinen paikallisjuna San Franciscosta, tuosta 900 000 asukkaan Ameriikan Pariisista, lähtee normaalipäivinä kello 21:15. Lue kellonaika uudestaan ja järkyty. Hyviäkin puolia junista tosin löytyy, pyörän saa nimittäin ottaa ilmaiseksi mukaan tarkoitusta varten varattuun vaunuun.
Viime viikonloppuna käväisin tutustumassa San Joseen. Vaikka kaupunki onkin yksi Piilaakson tärkeimmistä keskuksista, ei siellä turistille niin ihmeesti ole katseltavaa. Keskustan toimistorakennukset, häthätää Heurekan tasoinen tiedemuseo ja kadut vallannut jazz-festivaali oli nopeasti nähty. Päätinkin suunnata katsastamaan muutaman kilometrin päässä sijaitsevan, matkaoppaankin suositteleman Santana Rown ostoskeskuksen. Matka vei halki Amerikkalaisen peruslähiön, ja jumankauta! Ne näyttää oikeastikin ihan samalta kuin geneeriset lähiöt halvoissa Hollywood-elokuvissa! Itse ostoskeskuksesta tuli sitä vastoin lähinnä mieleen jonkin Etelä-Eurooppalaisen kaupungin tyylikäs keskusta. Alue oli selkeästi San Josessa näkemistäni viihtyisin, ja ilmankos ihmisiä siellä paljon pyörikin.
Tästä päästäänkin hieman hevimpään aiheeseen eli yhteiskunnan työnjakoon. Joskus muinoin kansainvälisen neuvottelun kurssilla taisi olla puhetta, että kaikki yhteiskunnat toteuttavat suunnilleen samoja tehtäviä, toteutustavat vain vaihtelevat. Esimerkiksi Pohjoismaissa sosiaaliturva on hyvä ja huolehtii vähempiosaisista. Vastakohtana monissa Aasian maissa ei vastaavaa sosiaaliturvaa ei valtion puolesta ole, mutta sama toiminto toteutuu läheisten ja kaukaisempienkin sukulaisten muodostaman turvaverkon avulla. Vastaavasti USA tuntuu siirtäneen hyvin suuren osan yhteiskunnan tehtävistä yritysten harteille. Siinä missä Euroopassa kunnallishallinto huolehtii viihtyisän kaupunkikeskustan suunnittelusta, täällä saman tehtävän toteuttaa ostoskeskuksen omistava yritys. Sama teema tulee esiin keskustelussa terveydenhuollon uudistamisesta. Paikallisessa lehdessä oli juuri juttua siitä, kuinka uudistus on mahdollisesti perustuslain vastainen, kun se pakottaa kansalaiset ostamaan kalliin sairausvakuutuksen. Lähtökohtainen oletus siis on, että terveydenhuollon rahoitus tulee vakuutustuotteita ostavilta kansalaisilta ja kiertää vakuutusyhtiöiden kautta hoitopalvelut toteuttaville yksityisille sairaaloille. Eurooppalaisessa mallissa taas raha kerätään veroina ja kierrätetään valtion kassan kautta julkiselle terveydenhuollolle. Johtopäätöksiä? Ei varsinaisesti.
Yritysten osuus yhteiskunnan pyörittämisessä tulee esiin myös julkisessa liikenteessä: keskusasemien tyyppisiä liikenteen solmukohtia ei tunnu löytyvän, ja eri yhtiöiden liikennevälineet eivät tunnu kohtaavan. Vertaa vaikkapa Helsingin rautatieasemaan, josta junasta pääsee lähes suoraan metroon, ratikkaan ja paikallisbussiin. Pitkänmatkan bussit löytyy puolen kilsan päästä. Kävin viikonloppuna katsastamassa myös parikymmentä kilometriä San Franciscon ulkopuolella sijaitsevan Muir Woodsin kansallispuiston. Kokonaismatka oli ehkä noin 70 kilometriä, mutta matkoihin meni aikaa 4,5 tuntia suuntaansa. Puisto itse on ehdottomasti käymisen arvoinen. Jättiläispunapuut ovat nimensä mukaisesti jättimäisiä. Puisto ei ole kovin iso, mutta jos vaeltelu yhteensä kymmenisen kilometrin mittaisilla poluilla kiinnostaa, niin aikaa kannattanee varata puolikas päivä. Täällä kävi myös ilmi, että puista on vaikea ottaa kiinnostavia kuvia.
